Löysin vanhan aarteeni: pienen keittiövaa'an. Tämä kaveri vain olisi kovasti pattereita vailla, enkä ikinä ole tullut perehtyneeksi kuinka ko. kapistus edes toimii :D

Herättyäni join ½ lasllista mehukeittoa, ja koska olin vähän heikossa hapessa, ripottelin vesilasilliseen hieman suolaa mukaan. Näillä eväillä lähdin sitten vajaan tunnn lenkille. Kylmähän siellä tuli, vaikka pakkasta vain se -10 astetta.

Ruokailut jatkuivat illan mittaan kolmella ruisleivällä varustettuna kevyt levillä ja cheddar-juustolla. Omatunto soimasi perin juurin tuota juustoa, mutta olen itseäni yrittänyt kovasti lohduttaa, ettei siinä kuitenkaan hiilareita ole... Vielä viili vadelmaketolla. Ja se repsahdus: en tiedä montako söin, enkä ala roskista kaivelemaan löytääkseni kaikki karkkipaperit, mutta pätkiksiä upposi muutama. Määrällisesti ei ehkä järkyttävän montaa, mutta jos 100 g/490 kcal, ja yksi pätkis painaa 18g, saadaan jo 10 suklaan jälkeen luvuksi aika paljon... hui. Tätäkin asiaa olisi voinut miettiä ennen syömistä. Mutta laitan tämän nyt tarvittavan boostin piikkiin.

Herättyäni paino oli -200g vähemmän kuin vuorokausi sitten, eli 42,4 kg. Huomenna saattaa puntari olla epämiellyttävä kaveri, mutta katsotaan kuinka käy.

Niin paljon on tapahtunut kuluneen vuodenkin aikana. Lisää hoitojaksoja psykiatrisella, rauhoittavien lääkkeiden väärinkäyttöä, epäluottamusta lastensuojelun taholta, laihtumista ja lihomista, itsetuhoisuutta, paluuta työelämään.. Nyt näin synkän vuodenajan aikaan elämä kuitenkin alkaa vähitellen kirkastumaan.

Hienoja korulauseita taas... Ihan kuin kaikki nyt muka muuttuisi paremmaksi, kusessa ollaan ja pahasti. Kovapää halusi lopettaa hoitosuhteensa ja hoitotahokin siihen myöntyi, ja hupsista keikkaa nyt mennäänkin peesu edellä puuhun ja lujaa. Asiathan olivat vielä muutama päivä sitten aika lailla ok: mielialalääkitys on niin toimiva kuin nyt vaan voi olla, ja paniikkikohtaustenkin kanssa osaan melko hyvin elää. Mutta se syöminen. Kun psykiatrisen sairaalan alueelta poistuin viimeisen(?) kerran, sairas ajatus valtasi jo pääkopan, enää ei syödä. Ja siihen jumiuduin. Eilen vielä painoa 43,7 kg, mutta nesteiden karatessa kitukuurin vuoksi, tänään vaaka näytti 42,6 kg. BMI 16 ja rapiat, kutakuinkin pian vaikea alipaino bmi-laskureiden mukaan.

Eilen ruokailuni olivat suorastaan "mallikelpoiset"... kahvia, viiliä (1%), valon mehukeittoa (9 kcal/desi), light-mehus ja yövuorossa yksi pipari (60 kcal). Energiaa kertyi 160 kcal. Tänään mentiin jälleen mehukeitto-linjalla, viili, yksi salmiakki, light-mehua, pieni pyöreä näkkileipä ja cheddar-juustoa, kahvia ja se pipari. Luulisin että n. 300 kaloria.

En tiedä kuinka paljon haluan painoa pudottaa, mutta 38 kg kieltämättä kuulostaisi hienolta. Terve järki kitajaa kyllä, että moinen ei käy. Mutta minkäpä itselleni teen, sairaus on taas vauhdissa. Kuten se on ollut vaihtelevasti jo pian 14 vuotta. Eikä taida loppua näkyä, ennen kuin kuolema korjaa.

Pelkään vain uutta osastojaksoa, jos tämä karkaa liiaksi kässtä. En enää edes muista, montako osastoreissua olen elämässäni jo tehnyt, mutta aina kun jostain elämäntapahtumasta kotonakin puhutaan ja kysyessäni että missä minä olin silloin, on vastaus: "Taisit olla osastolla". Ylipäätänsä ihmettelen, kuinka parisuhde tämän kaiken on kestänyt uuden alun jälkeen. Milloin kiukuttelen, pinna kireällä, muuten vaan pahalla päällä, itkua, potkua ja raivareita... loputtomasti. Paljonhan jo syömättömyytenikin aiheuttaa mielialaongelmia, joista kärsii koko perhe. Kiusallista kaikille on, kun ruoka-aikaan kehoitan jälkikasvua syömään ja itse pakenen paikalta. Sairas yhtälö, mutta sairas lienen minäkin.

Sitten se ikusuuskysymys: mitä minä haluan? Olla pieni, kyllä. Mutta silti. Salaa mieleni haluaisi pyytää taas apua, ennen kun käy huonosti, toisaalta taas haluan laihtua lman että kukaan puuttuu asiaan. Sairas mieli ja terve järki taistelevat.

Viikon sinnittelin, esitin vahvaa ja sitten romahdin. Vaikka ero ei tuntunut miltään, laukaisi se peitettyä pahaa oloa taas esille. Näinä hetkinä taas ymmärrän, miksi lääkkeitä tulisi syödä. Ystäväni kävi vierailemassa luonani pääsiäisenä, ja ihmetteli avoimesti, kuinka jaksan olla vahva. Nauroin, kerroin että eihän tässä ole mitään syytä romahtaakaan. Olin väärässä.

Kuinka epäonnistuneeksi sitä itsensä tunteakaan, kun jää lasten kanssa yksin, ollessa kaiken lisäksi raskaana, kärsien mielenterveysongelmista osaamatta ottaa apua vastaan ja elää vielä lastensuojelun asiakkuuden alaisena. Jos kuulisin jonkun muun olevan vastaavanlaisessa tilanteessa, tuntisin vahvaa myötähäpeää ja ajattelisin kyseessä olevan täysin elämänhallintansa menettäneen ihmisen. No nyt minä olen se, jolla uupuu tämä elämänhallinta.

Vanhin lapsi on jo vuosien aikana käynyt joka toinen viikonloppu isällään, tähän on jo totuttu. Mutta nyt kun nuorimmainen tulisi antaa isälleen hänen työvuorojen sen salliessa, alkoi kriisi. Kun on elänyt vain lapsiaan varten, tuntuu pelottavalta ajatella, että joudun jäämään välillä ihan yksin, kumpikin lapsi jättää hetkeksi lähtiessään kunnioittamaan isiensä oikeuksia ja huolehtimaan isä-suhteistaan. Kun tälläisen ensimmäisen viikonlopun kalenterista löysin, oli minulla antaa ratkaisu itselleni välittömästi: luopuminen loppuu itsemurhaan. Joudun luopumaan pienimmäisestäni vain kerran, kun päästän itseni päiviltä lapsien ollessa pois kotoa. Ajatus on itsekäs, mutta mielestäni oikeutettu.

Myönnettäköön, että itsetuhoisia ajatuksia pyöritellessä alan kyseenalaistamaan olemiseni äitinä. Lapsilla ei ole velvollisuutta kärsiä tälläisestä sekopäästä, eikä heidän tarvitse käyttää lapsuuttaan mielistelyyn kertoen että äiti on ihana, koska tiedetään että äidille tulee kehuista hyvä mieli. Heillä on oikeus olla lapsia, elää huoletonta ja turvallista elämää arvuuttelematta että miksi äiti taas istuu lattialla itkemässä. Onneksi lapsilla on isät, jotka voivat tarjota toisenlaisen kodin.

Joka päivä näihin aikoihin lupaan itselleni, että illan aikana teen jotain isomman lapseni kanssa, kerron hänelle kuinka tärkeä hän on ja kuinka paljon häntä rakastan. Joka päivä näihin aikoihin totean, etten eilenkään pystynyt osoittamaan lapselleni rakkautta tarpeeksi.

Näissä energisemmisemmissä hetkissä on se hyvä puoli, että ajatukset eivät oikeastaan kulje mihinkään suuntaan. Mikään ajatus ei ahdista ja tukahduta. Oikeastaan ei pysty ajattelemaan mitään, sitä vain on ja menee. Huono puoli ajattelemattomuudessa on kyllä se, että päätöksiäkään ei synny minkään asian suhteen.

Masuasukki potki energisesti koko kauppareissun, niinkuin viime yönkin. Supistukset alkavat vähitellen "ärsyttää": jatkuva vatsan kovettuminen ja pienet vihlaisut osaavat omalla tavallaan herättää huomioni, ja saavat aina miettimään, että olivatkos nämä normaaleja, oliko näitä supistuksia edellisessäkin raskaudessa. Mutta eiköhän nämä ihan asiaan kuulu.

Lääkärissäkäynti ei sujunut kuin elokuvissa. Ahdistuin entistä enemmän lääkärin ehdottaessa osastohoitoa, ja pelästyneenä poistuin paikalta ennen aikojani. Lopputuloksena tästä reissusta oli lastensuojeluilmoitus, joka toki oli odotettavissa.

Syksy kului vuoroin pahaa oloa vastaan taistellen, välillä purettiin tuntoja psykiatrianpolilla ja lastensuojelun työntekijöille, välillä taas yritin nousta suosta omin voimin. Jännitystä tilanteeseen toi omalta osaltaan myös positiivinen raskaustesti. Voimat loppuivat vuoden loppupuolella ja hakeuduin osastohoitoon, jossa vietinkin aikaa sekä vapaaehtoisesti että pakkohoidossa. Osastohoito oli oma maailmansa, ja väitän sen pahentaneen oloani huomattavasti. Näitä tuntoja puran ehkä myöhemmin.

Eniten huolta itselläni aiheuttaa kuitenkin lastensuojelun mukaan tulo; olo on kuin kakkosluokan kansalaisella. Mielessä pyörii vain ajatukset "Mitä pahaa minä olen tehnyt, että minua pidetään huonona äitinä? Miksi ikinä menin lääkäriin hakemaan apua, kun seuraukset ovat tässä?" Aionkin tehdä kaikkeni nyt, ettei lastensuojelu pääsisi vaikuttamaan perheemme elämään pahemmin. Tahdon edes yhden painajaisten aiheuttajan pois elämästäni.

Päivät ovat kuluneet syödessä ja lasten kanssa touhutessa. Tämä viikonloppu meni raha-asioita pyöritellessä.

Näin itsestäni eilen valokuvan. Näytin siinä jopa melko pienikokoiselta, mutta tänä aamuna pelastusrengastani tuijotellessani tajusin, että olen kuitenkin laihaläski. Olen siis kaukana siitä, mitä haluaisin olla. Ja olen myös aikaansaamaton asian suhteen.

Parisuhde on totaalisessa kriisissä, en näe enää mitään pelastusta tilanteeseen.Kuinka kauan jaksaa uskoa, että asiat voisivat muuttua paremmaksi elämän myötä? Minä en ainakaan jaksa. Tunteet ovat kuolleet, niistä on enää luurangot vain jäljellä.

Aamulla vaaka näytti taas enemmän kuin ennen, nyt huideltiin jo 46kg:ssa. Siitä saan luonnollisesti syyttää vain käsittämätöntä tarvetta syödä hiilareita illalla. Pahasta tavasta tulisi jollain konstin päästä eroon, mutta lämäntapojen muuttaminen on helpommin sanottu kuin tehty. Monta muutakin korjattavaa asiaa nimittäin löytyisi, eikä tahdonvoimaa tunnu riittävän muutoksiin.

Avokki/seurustelukumppani saapui tänään meille taas muutamaksi päiväksi. Ahdistus. Itsenäisenä naisihmisenä en miestä talooni kaipaa, mutta suhteen poikki laittaminen olisikaan taas toinen tarina, sitä en ole vielä valmis ajattelemaankaan, sillä edessä olisi melko tuskainen huoltajuusriita.

Palatakseni elämäntapoihin ja tarvittaviin muutoksiin, yksi oleellisimmista muutoskohteista olisi myös unirytmi. Kello huitelee taas vaikka ja mitä, aamulla aikainen herätys. Apua.

No, nythän se on päättymässä. Nyt odotellaan vain aamua.

Jostain syystä olen koko elämäni vain odottanut. Lapsena odotin, että pääsisin kouluun, ala-asteelaisena odotin yläasteelle pääsyä ja lukiossa odotin jatko-opiskelujen alkamista. Yhden etapin saavutettuani aloin odottamaan seuraavan saavuttamista. Mutta eniten olen odottanut onnellisuutta. En tiedä kauanko sitä täytyy vielä odottaa.

Ehkä sen onnen eteen täytyy nähdä vaivaa.

Ainakaan näillä näkymin en suuria uhrauksia ja vaivannäköä ole tehnyt ja nähnyt, sillä vaaka näytti jälleen tänä aamuna sen 100g enemmän. Huomenna kaiketi se näyttää jälleen hieman lisää, sillä tämä päivä ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan: tunne nimeltään NÄLKÄ ja tarve syödä iski kuin nurkan takaa. Laiska kun ei liiku, kaikki näkyy mikä on tullutkin.

Ehkä huomenna menee paremmin. Ehkä muistan nähdä vaivaa. Ja olla odottamatta mitään.

Aamupäivän ruokailu oli taas se perinteinen "jotain nyt vaan suuhun". Söin nimittäin 1/4 lihapiirakkaa, mitä esikko ei jaksanut. Vähän myöhemmin suuhuni ajautui kolme kappaletta suklaakeksejä. Kaloreiden laskemisesta olen vuosien myötä luopunut, en jaksa ahdistaa itseäni sillä tiedolla, että paljoko energiaa kerään pelastusrenkaani pelastamiseen.

Loppupäivän syömisistä on vielä vaikea sanoa, ruokakaupassa kun ei ehditty käymään, sillä nuorimmaisen ruoka-aika iski päälle kesken aamupäivän kauppareissua. Jotain kuitenkin pitäisi keksiä.

Jatkuva väsymyksen tunne painaa. Peilistä näen elämään väsyneen ihmisen. Joskus pikkutyttönä ollessani vanhempieni kanssa laivalla, meitä vastaan käveli vaaleahiuksinen, ehkä hieman yli kolmekymppinen nainen. Hänen olemuksestaan loisti väsymys niin selkeästi, että jopa minä, silloin noin 10-vuotias elämästä vielä mitään tietämätön sen huomasin. Jäin joka kerta tuijottamaan tätä naista hänen tullessa vastaan. Luonnollisesti hän tuijoitti takaisin minua. Sain silloin hassun ajatuksen: koin jotain merkillistä yhteenkuuluvuuden tunnetta tuon naisen kanssa ja ajattelin, että hän voisikin olla oikea äitini. Että minut olisikin ehkä adoptoitu, etten todellisuudessa kuulukaan omaan perheeseeni. Monta monta monta vuotta myöhemmin mennessäni psykiatrian polille, lääkärin vastaanotolta käveli ulos taas joku itkuinen väsynyt nainen. Ensimmäiseksi tuli mieleen taas se nainen laivalta. Nainen, joka oli niinkuin minä nyt. Paitsi että olen vielä paljon nuorempi. Etsinkö ihmisten joukosta katseellani väsyneitä ja surullisia naisia peläten, että minusta itsestäni tulee joskus myös samannäköinen, jota lapset tuijottaa ihmeissään pohtien, että minne tuon naisen elämänhalu on kadonnut?

Kun viimeksi kävin polilla, en nähnyt siellä surullisia väsyneitä naisia. Näin nuoria ja iloisia. Liian iloisia. Alkoi ahdistaa. Olin heihin verrattuna juuri sellainen surullinen, väsyneen näköinen, juuri kuin se nainen laivalla.