Kyllä yövuoron jälkeen nukuttikin, elettiin jo alkultaa ennen kuin sain itseni raahattua ylös sängystä. Edessä olisi useampi vapaapäivä, jotka enemmän tai vähemmän innokkaasti pitäisi käyttää siivoukseen.

Löysin vanhan aarteeni: pienen keittiövaa'an. Tämä kaveri vain olisi kovasti pattereita vailla, enkä ikinä ole tullut perehtyneeksi kuinka ko. kapistus edes toimii :D

Herättyäni join ½ lasllista mehukeittoa, ja koska olin vähän heikossa hapessa, ripottelin vesilasilliseen hieman suolaa mukaan. Näillä eväillä lähdin sitten vajaan tunnn lenkille. Kylmähän siellä tuli, vaikka pakkasta vain se -10 astetta.

Ruokailut jatkuivat illan mittaan kolmella ruisleivällä varustettuna kevyt levillä ja cheddar-juustolla. Omatunto soimasi perin juurin tuota juustoa, mutta olen itseäni yrittänyt kovasti lohduttaa, ettei siinä kuitenkaan hiilareita ole... Vielä viili vadelmaketolla. Ja se repsahdus: en tiedä montako söin, enkä ala roskista kaivelemaan löytääkseni kaikki karkkipaperit, mutta pätkiksiä upposi muutama. Määrällisesti ei ehkä järkyttävän montaa, mutta jos 100 g/490 kcal, ja yksi pätkis painaa 18g, saadaan jo 10 suklaan jälkeen luvuksi aika paljon... hui. Tätäkin asiaa olisi voinut miettiä ennen syömistä. Mutta laitan tämän nyt tarvittavan boostin piikkiin.

Herättyäni paino oli -200g vähemmän kuin vuorokausi sitten, eli 42,4 kg. Huomenna saattaa puntari olla epämiellyttävä kaveri, mutta katsotaan kuinka käy.

Tiedä sitten kuinka suotavaa on päivittää blogiaaan yövuorossa ollessaan... Edellisestä kirjoituksesta on kulunut aikaa, enkä edes itse halua lukea vanhoja tekstejäni. En halua palata siihen pahaan maailmaan, jossa perheemme vielä joku aika sitten eli. Nyt tarkoituksenani on löytää onni parisuhteeseemme uudelleen, kehittyä itse ihmisenä. Edellisen tekstini kuitenkin luin äsken. Sitä kirjoittaessani elin aikaa, jolloin parisuhde todellakin kriisiytyi, ja elämä muuttui niin haastavaksi, että vietin useamman kuukauden pakkohoidossa. Näiden kuukausien aikana kuitenkin tapahtui paljon hyvääkin: parisuhde pelastettiin ja lapsilukukin kasvoi yhdellä, kun nuorimmainen syntyi (olosuhteden uhrina?) etuajassa. Palasimme elämään perheenä ja ajan myötä lastensuojelukin jätti rauhaan hetkeksi, heidän kanssa toimiessa onkin eletty ääripäästä toiseen. Siitäkään tuskasta, kaikesta uhkailusta, ynnä muista peloista en aio kertoa (ainakaan vielä) enempää, ne ajat ovat elettyä taakse jäänyttä helvettiä. Osasyy siihen, että ohitan tuon ajanjakson mietteissäni, johtuu siitä, etten edes muista kaikkea mitä tuona aikana tapahtui. Lisäksi pakkohoitoaikaani liittyy paljon epäselvyyksiä: ymmärrän miksi sairaalaan jouduin, mutta en sitä miksi siellä olo venyi niinkin pitkäksi.

Niin paljon on tapahtunut kuluneen vuodenkin aikana. Lisää hoitojaksoja psykiatrisella, rauhoittavien lääkkeiden väärinkäyttöä, epäluottamusta lastensuojelun taholta, laihtumista ja lihomista, itsetuhoisuutta, paluuta työelämään.. Nyt näin synkän vuodenajan aikaan elämä kuitenkin alkaa vähitellen kirkastumaan.

Hienoja korulauseita taas... Ihan kuin kaikki nyt muka muuttuisi paremmaksi, kusessa ollaan ja pahasti. Kovapää halusi lopettaa hoitosuhteensa ja hoitotahokin siihen myöntyi, ja hupsista keikkaa nyt mennäänkin peesu edellä puuhun ja lujaa. Asiathan olivat vielä muutama päivä sitten aika lailla ok: mielialalääkitys on niin toimiva kuin nyt vaan voi olla, ja paniikkikohtaustenkin kanssa osaan melko hyvin elää. Mutta se syöminen. Kun psykiatrisen sairaalan alueelta poistuin viimeisen(?) kerran, sairas ajatus valtasi jo pääkopan, enää ei syödä. Ja siihen jumiuduin. Eilen vielä painoa 43,7 kg, mutta nesteiden karatessa kitukuurin vuoksi, tänään vaaka näytti 42,6 kg. BMI 16 ja rapiat, kutakuinkin pian vaikea alipaino bmi-laskureiden mukaan.

Eilen ruokailuni olivat suorastaan "mallikelpoiset"... kahvia, viiliä (1%), valon mehukeittoa (9 kcal/desi), light-mehus ja yövuorossa yksi pipari (60 kcal). Energiaa kertyi 160 kcal. Tänään mentiin jälleen mehukeitto-linjalla, viili, yksi salmiakki, light-mehua, pieni pyöreä näkkileipä ja cheddar-juustoa, kahvia ja se pipari. Luulisin että n. 300 kaloria.

En tiedä kuinka paljon haluan painoa pudottaa, mutta 38 kg kieltämättä kuulostaisi hienolta. Terve järki kitajaa kyllä, että moinen ei käy. Mutta minkäpä itselleni teen, sairaus on taas vauhdissa. Kuten se on ollut vaihtelevasti jo pian 14 vuotta. Eikä taida loppua näkyä, ennen kuin kuolema korjaa.

Pelkään vain uutta osastojaksoa, jos tämä karkaa liiaksi kässtä. En enää edes muista, montako osastoreissua olen elämässäni jo tehnyt, mutta aina kun jostain elämäntapahtumasta kotonakin puhutaan ja kysyessäni että missä minä olin silloin, on vastaus: "Taisit olla osastolla". Ylipäätänsä ihmettelen, kuinka parisuhde tämän kaiken on kestänyt uuden alun jälkeen. Milloin kiukuttelen, pinna kireällä, muuten vaan pahalla päällä, itkua, potkua ja raivareita... loputtomasti. Paljonhan jo syömättömyytenikin aiheuttaa mielialaongelmia, joista kärsii koko perhe. Kiusallista kaikille on, kun ruoka-aikaan kehoitan jälkikasvua syömään ja itse pakenen paikalta. Sairas yhtälö, mutta sairas lienen minäkin.

Sitten se ikusuuskysymys: mitä minä haluan? Olla pieni, kyllä. Mutta silti. Salaa mieleni haluaisi pyytää taas apua, ennen kun käy huonosti, toisaalta taas haluan laihtua lman että kukaan puuttuu asiaan. Sairas mieli ja terve järki taistelevat.

Sitä antaa itselleen oikeuden kohdella toista ihmistä loukkaavasti ja alentavasti omaan huonoon oloon vedoten. Ymmärrystä riittänee hetken, kunnes kaikki loppuu, mutta sekään ei tunnu miltään. Parisuhde päättyi, jäin lasten ja masennukseni kanssa yksin.

Viikon sinnittelin, esitin vahvaa ja sitten romahdin. Vaikka ero ei tuntunut miltään, laukaisi se peitettyä pahaa oloa taas esille. Näinä hetkinä taas ymmärrän, miksi lääkkeitä tulisi syödä. Ystäväni kävi vierailemassa luonani pääsiäisenä, ja ihmetteli avoimesti, kuinka jaksan olla vahva. Nauroin, kerroin että eihän tässä ole mitään syytä romahtaakaan. Olin väärässä.

Kuinka epäonnistuneeksi sitä itsensä tunteakaan, kun jää lasten kanssa yksin, ollessa kaiken lisäksi raskaana, kärsien mielenterveysongelmista osaamatta ottaa apua vastaan ja elää vielä lastensuojelun asiakkuuden alaisena. Jos kuulisin jonkun muun olevan vastaavanlaisessa tilanteessa, tuntisin vahvaa myötähäpeää ja ajattelisin kyseessä olevan täysin elämänhallintansa menettäneen ihmisen. No nyt minä olen se, jolla uupuu tämä elämänhallinta.

Vanhin lapsi on jo vuosien aikana käynyt joka toinen viikonloppu isällään, tähän on jo totuttu. Mutta nyt kun nuorimmainen tulisi antaa isälleen hänen työvuorojen sen salliessa, alkoi kriisi. Kun on elänyt vain lapsiaan varten, tuntuu pelottavalta ajatella, että joudun jäämään välillä ihan yksin, kumpikin lapsi jättää hetkeksi lähtiessään kunnioittamaan isiensä oikeuksia ja huolehtimaan isä-suhteistaan. Kun tälläisen ensimmäisen viikonlopun kalenterista löysin, oli minulla antaa ratkaisu itselleni välittömästi: luopuminen loppuu itsemurhaan. Joudun luopumaan pienimmäisestäni vain kerran, kun päästän itseni päiviltä lapsien ollessa pois kotoa. Ajatus on itsekäs, mutta mielestäni oikeutettu.

Myönnettäköön, että itsetuhoisia ajatuksia pyöritellessä alan kyseenalaistamaan olemiseni äitinä. Lapsilla ei ole velvollisuutta kärsiä tälläisestä sekopäästä, eikä heidän tarvitse käyttää lapsuuttaan mielistelyyn kertoen että äiti on ihana, koska tiedetään että äidille tulee kehuista hyvä mieli. Heillä on oikeus olla lapsia, elää huoletonta ja turvallista elämää arvuuttelematta että miksi äiti taas istuu lattialla itkemässä. Onneksi lapsilla on isät, jotka voivat tarjota toisenlaisen kodin.

Joka päivä näihin aikoihin lupaan itselleni, että illan aikana teen jotain isomman lapseni kanssa, kerron hänelle kuinka tärkeä hän on ja kuinka paljon häntä rakastan. Joka päivä näihin aikoihin totean, etten eilenkään pystynyt osoittamaan lapselleni rakkautta tarpeeksi.

Lasten kevätvaatteet alkavat vähitellen olla kasassa, kiitos lapsilisäpäivän. Päivä kulkee huomattavasti paremmin, kun heti aamusta riittää tekemistä, kaupoilla pyörittiinkin pienimmän kanssa kaksi tuntia. Oma olo on parempi ollessa liikkeellä, näin pystyy olemaan syömättä eikä olo muutu raskaaksi. Nälkä toki on jo, mutta jos nyt syön, menee seuraavat tunnit saamatta aikaan mitään.

Näissä energisemmisemmissä hetkissä on se hyvä puoli, että ajatukset eivät oikeastaan kulje mihinkään suuntaan. Mikään ajatus ei ahdista ja tukahduta. Oikeastaan ei pysty ajattelemaan mitään, sitä vain on ja menee. Huono puoli ajattelemattomuudessa on kyllä se, että päätöksiäkään ei synny minkään asian suhteen.

Masuasukki potki energisesti koko kauppareissun, niinkuin viime yönkin. Supistukset alkavat vähitellen "ärsyttää": jatkuva vatsan kovettuminen ja pienet vihlaisut osaavat omalla tavallaan herättää huomioni, ja saavat aina miettimään, että olivatkos nämä normaaleja, oliko näitä supistuksia edellisessäkin raskaudessa. Mutta eiköhän nämä ihan asiaan kuulu.

Eilen se taas alkoi, loputon tyhjyyden tunne nimittäin. Väsymystä ja ahdistusta heti aamusta alkaen. Ei jaksaisi puhua kenellekään mitään, ei halua katsoa toista simiin, haluaisi vain olla näkymätön. Ajatukset junnaavat vain samaa rataa koko ajan: tarvitsenko apua vai elänkö loppuikäni näin vai meinaanko edes elää vauvan syntymän jälkeen. Haluaa olla vahva ja pärjätä itse, toisaalta taas tekisi mieli luovuttaa ja antaa kaiken olla. Tai syödä lääkkeitä ja elää sellaisena zombina kuin millaiseksi lääkkeistä tulee. Eri asia onko sekään sitte elämisen arvoista. Kun vain osaisi päättää ja pysyä päätöksessään, lopettaa turha ajatusten pyörittely ja keskittyä olennaiseen.