Tiedä sitten kuinka suotavaa on päivittää blogiaaan yövuorossa ollessaan... Edellisestä kirjoituksesta on kulunut aikaa, enkä edes itse halua lukea vanhoja tekstejäni. En halua palata siihen pahaan maailmaan, jossa perheemme vielä joku aika sitten eli. Nyt tarkoituksenani on löytää onni parisuhteeseemme uudelleen, kehittyä itse ihmisenä. Edellisen tekstini kuitenkin luin äsken. Sitä kirjoittaessani elin aikaa, jolloin parisuhde todellakin kriisiytyi, ja elämä muuttui niin haastavaksi, että vietin useamman kuukauden pakkohoidossa. Näiden kuukausien aikana kuitenkin tapahtui paljon hyvääkin: parisuhde pelastettiin ja lapsilukukin kasvoi yhdellä, kun nuorimmainen syntyi (olosuhteden uhrina?) etuajassa. Palasimme elämään perheenä ja ajan myötä lastensuojelukin jätti rauhaan hetkeksi, heidän kanssa toimiessa onkin eletty ääripäästä toiseen. Siitäkään tuskasta, kaikesta uhkailusta, ynnä muista peloista en aio kertoa (ainakaan vielä) enempää, ne ajat ovat elettyä taakse jäänyttä helvettiä. Osasyy siihen, että ohitan tuon ajanjakson mietteissäni, johtuu siitä, etten edes muista kaikkea mitä tuona aikana tapahtui. Lisäksi pakkohoitoaikaani liittyy paljon epäselvyyksiä: ymmärrän miksi sairaalaan jouduin, mutta en sitä miksi siellä olo venyi niinkin pitkäksi.

Niin paljon on tapahtunut kuluneen vuodenkin aikana. Lisää hoitojaksoja psykiatrisella, rauhoittavien lääkkeiden väärinkäyttöä, epäluottamusta lastensuojelun taholta, laihtumista ja lihomista, itsetuhoisuutta, paluuta työelämään.. Nyt näin synkän vuodenajan aikaan elämä kuitenkin alkaa vähitellen kirkastumaan.

Hienoja korulauseita taas... Ihan kuin kaikki nyt muka muuttuisi paremmaksi, kusessa ollaan ja pahasti. Kovapää halusi lopettaa hoitosuhteensa ja hoitotahokin siihen myöntyi, ja hupsista keikkaa nyt mennäänkin peesu edellä puuhun ja lujaa. Asiathan olivat vielä muutama päivä sitten aika lailla ok: mielialalääkitys on niin toimiva kuin nyt vaan voi olla, ja paniikkikohtaustenkin kanssa osaan melko hyvin elää. Mutta se syöminen. Kun psykiatrisen sairaalan alueelta poistuin viimeisen(?) kerran, sairas ajatus valtasi jo pääkopan, enää ei syödä. Ja siihen jumiuduin. Eilen vielä painoa 43,7 kg, mutta nesteiden karatessa kitukuurin vuoksi, tänään vaaka näytti 42,6 kg. BMI 16 ja rapiat, kutakuinkin pian vaikea alipaino bmi-laskureiden mukaan.

Eilen ruokailuni olivat suorastaan "mallikelpoiset"... kahvia, viiliä (1%), valon mehukeittoa (9 kcal/desi), light-mehus ja yövuorossa yksi pipari (60 kcal). Energiaa kertyi 160 kcal. Tänään mentiin jälleen mehukeitto-linjalla, viili, yksi salmiakki, light-mehua, pieni pyöreä näkkileipä ja cheddar-juustoa, kahvia ja se pipari. Luulisin että n. 300 kaloria.

En tiedä kuinka paljon haluan painoa pudottaa, mutta 38 kg kieltämättä kuulostaisi hienolta. Terve järki kitajaa kyllä, että moinen ei käy. Mutta minkäpä itselleni teen, sairaus on taas vauhdissa. Kuten se on ollut vaihtelevasti jo pian 14 vuotta. Eikä taida loppua näkyä, ennen kuin kuolema korjaa.

Pelkään vain uutta osastojaksoa, jos tämä karkaa liiaksi kässtä. En enää edes muista, montako osastoreissua olen elämässäni jo tehnyt, mutta aina kun jostain elämäntapahtumasta kotonakin puhutaan ja kysyessäni että missä minä olin silloin, on vastaus: "Taisit olla osastolla". Ylipäätänsä ihmettelen, kuinka parisuhde tämän kaiken on kestänyt uuden alun jälkeen. Milloin kiukuttelen, pinna kireällä, muuten vaan pahalla päällä, itkua, potkua ja raivareita... loputtomasti. Paljonhan jo syömättömyytenikin aiheuttaa mielialaongelmia, joista kärsii koko perhe. Kiusallista kaikille on, kun ruoka-aikaan kehoitan jälkikasvua syömään ja itse pakenen paikalta. Sairas yhtälö, mutta sairas lienen minäkin.

Sitten se ikusuuskysymys: mitä minä haluan? Olla pieni, kyllä. Mutta silti. Salaa mieleni haluaisi pyytää taas apua, ennen kun käy huonosti, toisaalta taas haluan laihtua lman että kukaan puuttuu asiaan. Sairas mieli ja terve järki taistelevat.