Eilen se taas alkoi, loputon tyhjyyden tunne nimittäin. Väsymystä ja ahdistusta heti aamusta alkaen. Ei jaksaisi puhua kenellekään mitään, ei halua katsoa toista simiin, haluaisi vain olla näkymätön. Ajatukset junnaavat vain samaa rataa koko ajan: tarvitsenko apua vai elänkö loppuikäni näin vai meinaanko edes elää vauvan syntymän jälkeen. Haluaa olla vahva ja pärjätä itse, toisaalta taas tekisi mieli luovuttaa ja antaa kaiken olla. Tai syödä lääkkeitä ja elää sellaisena zombina kuin millaiseksi lääkkeistä tulee. Eri asia onko sekään sitte elämisen arvoista. Kun vain osaisi päättää ja pysyä päätöksessään, lopettaa turha ajatusten pyörittely ja keskittyä olennaiseen.